6.12.2014

Jokainen hetki on sopiva uusille aluille

kuva ja kuvattava: Jenna Kuokkanen


Syksyn sateiden jälkeen
talvi tuo lumen ja valon.

Heräämme uuteen elämään,
lämmön ja tulen maailmaan.

Jokainen aamu aloittaa uuden päivän, 
mahdollisuuksien ajan, uuden elämän.
Jokaisena hetkenä synnymme uudestaan,
ajatuksinemme, tunteinemme ja toiveinemme.

Kuka haaveemme ja halumme  määrittelee,
ellemme uskalla tehdä sitä itse?

Mihin suuntaan kuljemme,
ellemme tahdo katsoa eteenpäin?

Mitä tulevaisuutemme meille antaa,
ellemme elä täss hetkessä,
jollemme uskalla haluta
muiden tarpeita syvempää?

Tässä hetkessä on nykyisyys,
menneisyys ja tulevaisuus.

Sen, mitä emme enää tarvitse,
voimme puhaltaa mielestämme.

Ja nauttia hetkestä,
jonka myötä meille on mahdollista
aloittaa taas kerran uusi,
itsellemme sopiva ja onnellinen elämä.

14.8.2014

Vapaudenkaipuu



Auringon lämmittämän ihon tuoksu.
Kosketus ja kipinöivät kuvitelmat.

Matka muistamattomiin unelmiin,
ajan antamiin uusiin huomisiin.

Kaikkea ei aika paranna.

Kun yhteys katkeaa, etääntyy.
Etsii ja eksyy, lakkaa hengittämästä.

On päästettävä irti mielen luomista siteistä.
Saadakseen vapauden, löytääkseen voimansa.

On uskallettava olla oma itsensä.


17.6.2014

Sattumanvaraista



Miksi asiat tapahtuvat niin kuin tahtovat,
ja tuntuvat siitä huolimatta täydellisiltä juuri sellaisina?

Auttavatko sattumanvaraiset tapahtumat näkemään jotakin,
joka muuten jäisi meiltä huomaamatta?

Antavatko ne syyn pysähtyä, herkistävätkö kuulemaan,
auttavatko tuntemaan jotakin unohtunutta?

Jos hetken aikaa seuraisi omaa elämäänsä
sivustakatsojan silmin, näkisikö enemmän kuin tuntisi?
Vai tuntisiko vahvemmin, nähtyään tapahtumat laajemmin?

Osaisiko silloin tulkita elettyä elämää syvemmin ja kokonaisemmin?
Onnistuisiko oivaltamaan mukanaan kuljetettuja kysymyksiä?

Pystyisikö ymmärryksen myötä hyväksymään
asioiden ja tapahtumien merkityksellisyyden?

Uskoisiko sen, ettei mikään sittenkään ole sattumaa,
ja asiat tapahtuvat samassa ajassa toisistaan riippumatta?

30.5.2014

Merkit iholla



Meissä kaikissa on merkkejä eletystä elämästä.
Haavoja tapahtumista joita emme halua muistaa,
muistoja kokemuksista, joita emme tahdo unohtaa.

Molemmat ovat tärkeitä.
Niiden ansiosta tiedämme,
mistä haluamme luopua, mitä säilyttää.

Kokemukset kuljettavat sisimpäämme.
Kohti elämää, jota olemme kaivanneet,
johon emme tietoisesti voi valmistautua.

Säröt kuuluvat elämään ja ihmisyyteen.
Niissä näkyy eletty elämä, sen ilot ja surut.
Kuten ystäväni oivalsi: Säröistä valo pääsee kulkemaan.


* Eevalle *

1.5.2014

Palava taivas


Muistan, kuinka ensimmäisen kerran
näin auringon laskun ja palavan taivaan,
oman pienuuteni ja ajatusten olemattomuuden.

Näin ja ymmärsin.

Yritin ajatella kaikkea sitä,
mikä mahtuu minun ja palavan taivaan välille.
Liian paljon, aivan liikaa yhdelle heikolle ihmiselle.

Olin aina luullut,
että Henki asuu
enkelten rakentamassa pilvilinnassa.
Eikä se ole kovinkaan kaukana,
koska minäkin näen sen.

Miksi ajatukseni eivät kanna sinne asti?

Ehkä ne ovat liian pieniä,
ehkä tyhjiä,
ehkä eivät riittävän tärkeitä?

Ainoastaan palava taivas
muistuttaa olemassaolosta,
olemisen pakosta,
elämisen ilosta ja tuskasta.

Olen aina etsinyt liian kaukaa
valkoisista pumpulipilvistä,
kun en voi uskoa,
että tärkeät asiat ovat lähellä.
Ne asuvat jokaisen sydämessä.
Sieltä ne täytyy uskaltaa
etsiä, löytää ja hyväksyä.

6.8.1986



15.2.2014

Ikiaikaista



Puissa, ystävissä ja ajassa on jotain yhteistä.
Jotain, joka vetää puoleensa, pitää kiinni, suojelee ja pysyy.

Puun latvaan kiivettyään on hiukan lähempänä aurinkoa,
 alas katsoessaan saattaa nähdä tutun maailman uusin silmin.
Oksien suojassa saa rauhassa päästää huolet tuulten kuljetettaviksi.

Ajalla on samanlaista, käsittämätöntä taikaa.
Kuluessaan se muuttaa ihmistä, elämää ja ympäristöä.
Aika vahvistaa hyvää, haalistaa merkityksetöntä, poistaa tarpeettoman.

Ystävien kanssa vietetty aika on ikuista, kestipä se hetken tai eliniän.
Merkitykselliset sanat, jaetut ajatukset ja yhteiset kokemukset
vahvistavat, antavat turvaa ja mahdollistavat tarvittavan muutoksen.

Lepäään ikiaikaisen puun suojassa, kiitollisena.
Minulla on yhä aikaa. Ja ystäviä, joiden kanssa nauttia siitä.




1.2.2014

Heijastus


   
Kuori kosketeltavissa
sisus tyhjää täynnä,
sielu hetkellisesti kateissa.

Liikaa huolta aiheuttavia ajatuksia,
liian vähän ääneen lausuttuja sanoja,
tunteet kokemuksista kivettyneet.

Itsensä näkeminen
 välähtävästä heijastuksesta
pysäyttää hetkeksi.

Tässä sattumanvaraisessa hetkessä,
heijastuksen vangitsemassa pysähdyksessä,
ei enää ole kiire minnekään.

 On aikaa tuntea, kumpi on todellista,
kivettynyt kuori vai sielu ikkunassa.
Mikä lopulta onkaan heijastusta ja mikä totta?

  

Ja kenelle sillä on merkitystä, itselle vai muille?


Hienot rouvat