15.2.2014

Ikiaikaista



Puissa, ystävissä ja ajassa on jotain yhteistä.
Jotain, joka vetää puoleensa, pitää kiinni, suojelee ja pysyy.

Puun latvaan kiivettyään on hiukan lähempänä aurinkoa,
 alas katsoessaan saattaa nähdä tutun maailman uusin silmin.
Oksien suojassa saa rauhassa päästää huolet tuulten kuljetettaviksi.

Ajalla on samanlaista, käsittämätöntä taikaa.
Kuluessaan se muuttaa ihmistä, elämää ja ympäristöä.
Aika vahvistaa hyvää, haalistaa merkityksetöntä, poistaa tarpeettoman.

Ystävien kanssa vietetty aika on ikuista, kestipä se hetken tai eliniän.
Merkitykselliset sanat, jaetut ajatukset ja yhteiset kokemukset
vahvistavat, antavat turvaa ja mahdollistavat tarvittavan muutoksen.

Lepäään ikiaikaisen puun suojassa, kiitollisena.
Minulla on yhä aikaa. Ja ystäviä, joiden kanssa nauttia siitä.




1.2.2014

Heijastus


   
Kuori kosketeltavissa
sisus tyhjää täynnä,
sielu hetkellisesti kateissa.

Liikaa huolta aiheuttavia ajatuksia,
liian vähän ääneen lausuttuja sanoja,
tunteet kokemuksista kivettyneet.

Itsensä näkeminen
 välähtävästä heijastuksesta
pysäyttää hetkeksi.

Tässä sattumanvaraisessa hetkessä,
heijastuksen vangitsemassa pysähdyksessä,
ei enää ole kiire minnekään.

 On aikaa tuntea, kumpi on todellista,
kivettynyt kuori vai sielu ikkunassa.
Mikä lopulta onkaan heijastusta ja mikä totta?

  

Ja kenelle sillä on merkitystä, itselle vai muille?


Hienot rouvat