18.1.2020

Lumikeiju


Miten kauniisti lumi kimmeltääkään maassa, ajatteli Armas hiljaa mielessään. Hänellä oli palava halu kertoa näkemästään jollekin, jakaa tuo hetkellisen kauneuden kokemus jonkun kanssa. Mutta miten, eihän hänen suustaan tullut helposti edes tavallisen arkisia sanoja, saati sitten mitään sellaista, joka vastaisi sitä mykistävää maisemaa, jota hän ikkunastaan itsekseen tuijotti. Sisarenpojan samojedi Tepi keskeytti Armaan hiljaisen hetken työntämällä kuononsa hänen syliinsä rapsutusten toivossa. Armas nousi ikkunan eteen asetetusta keinutuolistaan ja istui koiran viereen lattialle. Voi sitä hellyyden määrää, mitä nuo kaksi toisilleen antoivat. Sitä sielujen sympatiaa, joka heidän välillään oli, on vaikea tavallisen ihmisen saavuttaa, kenenkään tai minkään kanssa.

Onnekseen Armas ei ollutkaan syntynyt ihan tavallisena lapsena, vaan hiukan hitaammin ajattelevana. Siitä oli hänelle paljon iloa elämässä. Tyhjäpäiset kyläläiset jättivät hänet huomiotta ja ystävälliset puolestaan antoivat runsain mitoin aikaa ja lämpöä. Hänestä huolehdittiin kolmen sukupolven voimin ja omiensa joukossa hän sai olla koko lailla oma itsensä. Toki hänellä oli omat velvollisuutensa pohjalaisessa talossa, mutta jollei häntä huvittanut niitä toimittaa, riitti kun hän tokaisi anteeksiantavan sanaparin ’oho, unohdin’. Sen Armaalle oli opettanut naapurin kaupunkilaistunut pikkutyttö, joka usein vieraili heidän luonaan.

Armas istui lattialla ja unohti, mitä oli tekemässä. Niin siinä tuppasi käymään lähes poikkeuksetta, mutta tällä kertaa ajatusten harhailu harmitti Armasta. Hänellä oli mielessään jotakin, joka oli niin tärkeää, että hän halusi ehdottomasti saada sen ulos itsestään. Hän halusi antaa jotakin jollekin toiselle ihmiselle, eikä millään muistanut, mitä. Olikohan hänelle tullut mieleen jotain seksuaalista, sillä usein juuri häveliäisyyden rajamailla kuljeksivat ajatukset heittivät hänet pois paraikaa kuluvista hetkistä ja sekoittivat ajatukset tyystin. Tuntuihan se aika lailla hyvältä, kun aurinko lämmitti ihoa ja koira tuhisi sylissä Armaan poskea nuollen. Sisko oli kieltänyt häneltä koiran kanssa leikkimisen, se kuulemma näytti välillä jotenkin kummalliselta. Mutta ei kai hän voinut estää koiraa rakastamasta häntä, mitä ihmeellistä siinä muka oli. Armas ei ymmärtänyt siskon kieltoa, mutta moitteiden pelossa nousi lattialta, veti kengät jalkaansa ja päästi Tepin pihalle.

Siinä auringonpaisteessa kylpytakissa seistessään Armas kuuli hentoa laulua. Tuo kirkas ja silti niin pehmeä ääni hämmensi häntä kovasti. Hän yritti kuunnella tarkasti, muttei millään keksinyt, mistä ääni tuli. Yhtäkkiä joku huusi puuverstaan takaa: ”Ota kiinni jos uskallat!” Armas hätääntyi, sillä hän luuli olevansa yksin. Sisko oli töihin lähtiessään muistuttanut, että hänen olisi hyvä pysyä sisällä, eikä hän mistään syystä saisi yksin lähteä pihapiiriä pidemmälle. Tässä hän nyt kuitenkin oli, yksin omien ajatustensa kanssa. Kihelmöivä lämpö iholla, mieltä kutkuttavat ajatukset päässään ja tuo houkuttelevan kaunis laulu korvissaan. Hulluhan hän olisi, jollei seuraisi halujaan. Kun vaistokaan ei varoittanut eikä koira haukkunut, Armas päätti ottaa tilanteen haltuunsa. Hän kulki kohti ääntä ja löysi talon takaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen – ihan oikean lumikeijun.

Ihmeitä tapahtuu, kun niihin uskoo.

1 kommentti:

Markku Nahkuri kirjoitti...

Kävin katsomassa blogiasi ja rakastuin Lumikeijjuun. Varastin sen, kopioi luvatta, lukeakseni illalla peiton alla taskulampun valossa.

Miten kauniisti lumi kimmeltääkään maassa, ajatteli Armas. (hiljaa mielessään.) Kaksi viimeistä sanaa ovat ilmeisesti kuin kuiskaus avauslauseen täydennykseksi, mutta lause toimii avauslauseena ilman niitäkin.
Tuossa ensimmäisessä lauseessa on samaa tuntua kuin Karen Blixtenin. Out of Afrika kirjan alkulauseessa ”I had a farm in Africa.”

Kysyin kerran itseltäni, miksi kirjailijat kirjoittavat? Sain heti vastakysymyksen (ja vastauksen), miksi maalarit maalaavat?
Jokainen taidemaalari toivoo myyvänsä mutta se ei ole heidän motivaatio.
Vincent van Gogh maalasi koko ikänsä – ja myi 2 malausta, jotka hänen veljensä osti.
Vincentin motivaatio, oliko se tehdä ja nähdä maalaus? Hänellä oli ”pakkomielle:” kuva päivässä. En usko että valmis kuva oli riitävä motivaatio.
Kun hän näki tuloksen niin kohta syntyi idea miten värejä tulisi sommitella seuraavassa työssä. Siittä vaan uutta tekemään.
Onko minulla varma tieto asiasta? Ei. Olen harrastanut maalausta sen verran että osaan paneutua taidemaalarin tapaa ajatella.
markku

Hienot rouvat