Vuoden viimeinen päivä



Postilaatikolta aamun lehteä hakiessani jäin kuuntelemaan luonnon ääniä.
Hiljaisuuden rikkoi sulavasta lumesta tipahtavien vesipisaroiden kilahtelu
maahan muodostuneisiin, eri korkeuksilla soiviin vesikuppeihin.

Koskettavan kaunista ja silti niin äärettömän surullista.
Koskematon lumipeite muuttuu hetkessä vedeksi, eikä aikaakaan kun sekin haihtuu.
Lähes yhtä lohduttomalta tuntuu vuoden vaihtuminen ja kokemusten haihtuminen.

Vuoden viimeisen päivän luonteeseen kuulunee hiljentyä menneen äärelle.
Muistella itselle ja läheisille tapahtuneita asioita, iloita onnistumisista,
harmitella vastoinkäymisiä ja saattaa loppuun keskeneräiset asiat.

Jos käytössä olisi rajallinen aika muistojen tallentamiseen, mitä menneestä kirjaisi?
Mitä haluasisi palauttaa mieleen itselle tai siirtää tuleville sukupolville?
Kuvailisiko maailman tapahtumia, perheen arkea vai omia ajatuksia?

Keskittyisikö hyviin muistoihin, kultaisiko kuormittavat tapahtumat painaviksi patsaiksi?
Jättäisikö ikävät sattumukset taakseen, luottaen niiden ajan kuluessa unohtuvan?
Kuljettaisiko nekin mukanaan tulevaan, tiedostaen kaiken tärkeyden osana elämää?

Kertoisiko tapahtumista, kohtaamisista, ajatuksista tai tunteista?
Onko tapahtumilla edes merkitystä, elleivät ne kosketa tunnemaailmaamme?

Tunnemuistot säilyvät syvällä sisällämme aikojen alusta loppuun asti.
Ne ovat ja pysyvät meissä, halusimmepa sitä tai emme.
Mutta ovatko ne tärkeitä itsemme lisäksi läheisillemme? 

Miten säilyttää lempeät ajatukset ja onnelliset hetket lapsilleen ja ystävilleen?
Miten kuvailla kaikkea sitä, mitä sisällään tuntee, miten saada tunnelmia näkyviksi?
Ja miten tehdä se jälkikäteen, kalenterimerkintöjä ja valokuvia selailemalla?

Mitä enemmän asiaa ajattelen, tahdon menneeltä vuodelta mukaani  kaiken.
Onnelliset asiat säilön lasipurkkeihin ihailtaviksi, ikävät sinetöin puulaatikoihin.
Tulevan vuoden matkalle pakkaan mukaani aikaa ja rauhaa sekä tärkeimmät ihmiseni.



Kommentit