Mitä minulle olisikaan tapahtunut, jos olisin syntynyt tavalliseen tapaan? Turha sitä on miettiä, sillä minulle sopii vallan hyvin se, että olin syntyessäni kuusivuotias. Äidillekin se oli helpompaa. Sai rauhassa lähteä töihin ja luottaa siihen, että selviäisin itsekseni. Riitti, että jääkaapin ovessa oli lappu: “Tee itsellesi aamupalaa ja mene kouluun”.
Ihmislapsi tarvitsee itsenäisyyttä, ja vastuunottoa omasta elämästä on saatava harjoitella pienestä pitäen. Viis kasvatuksesta, äidin tietämyksen mukaan kaikki lapset ovat lopulta kasvaneet aikuisiksi ihan itsekseenkin.
Omasta mielestäni olisin tarvinnut aikuisen läsnäoloa, ainakin joskus. Olisihan se ollut mukavaa, jos olisi voinut jutella asioista jonkun kanssa sen sijaan että kaiken pohdinnan kävi oman päänsä sisällä. Tai oliko siitäkään lopulta kovin suurta haittaa. Pää vain kasvoi kohtuuttoman suureksi, sisältäpäin. Ulospäin se näkyi välillä pyörivinä silminä. En nimittäin useinkaan pystynyt ymmärtämään muiden näkemyksiä maailman tapahtumista.
Minulle kaikki oli päivänselvää. En jaksanut spekuloida lehdistä lukemiani artikkeleita, minusta kaikki kehnolle paperille painettu oli sanojen tuhlaamista ja niiden lukeminen suorastaan ajanhukkaa. Tiesin kaiken tarpeellisen, olinhan elänyt ennenkin. Olin nähnyt ja kokenut kaiken sen, johon teksteissä viitattiin ja jota joskus kaihollakin muisteltiin. Näin myös tulevaan, harvinaisen selvästi. Kerroin siitä kerran puistossa tapaamalleni vanhalle herralle. Siinä me istuimme penkillä sanaakaan sanomatta, toisillemme tuntemattomat ja nyökkäilimme vuorotellen ajatustemme päätteeksi. En tiedä, ymmärsikö hän sanaakaan ajatuksistani, eikä sillä toisaalta ole väliäkään. Luulen hänen kuulleen kaiken tarpeellisen. Toisilla on siihen kyky, useimmilla ei aavistustakaan.
Ei, en minä ole mykkä enkä mutisti. En vain ymmärrä, miten sanoista suussa muodostuu lauseita ja miksi niitä pitäisi sieltä pois sylkeä. Haluan pitää kaiken itselläni, omina totuuksinani. Minuun mahtuu niin paljon enemmän kuin kuvittelettekaan, sanoja ja ajatuksia. Ehkä vanhemmiten, kun päähäni ei enää mahdu kaikki sinne säilömäni, annan kaiken tulla ulos. Kerron asioita, joista ihmiskunnalla ei ole aavistustakaan, josita tutkijat vasta suunnittelevat ottavansa selvää. Kerron keksinnöistä, joita olen suunnitellut ja mielessäni toteuttanut. Avaan ajatukseni niille, jotka niistä hyötyvät ja niille, jotka saavat niistä lohtua. Heijastan sanat mielestäni pilveen, josta kuka tahansa voi niitä tarvitessaan poimia, ottaa omakseen tai lainata, parantaa ja palauttaa muiden käytettäväksi. Siten minusta tulee osa sukupolvien ketjua, vaikken ole vielä edes oppinut puhumaan.
Menen kouluun, ilman aamupalaa. Äiti on taas unohtanut käydä kaupassa.
Kommentit