1.2.2014

Heijastus


   
Kuori kosketeltavissa
sisus tyhjää täynnä,
sielu hetkellisesti kateissa.

Liikaa huolta aiheuttavia ajatuksia,
liian vähän ääneen lausuttuja sanoja,
tunteet kokemuksista kivettyneet.

Itsensä näkeminen
 välähtävästä heijastuksesta
pysäyttää hetkeksi.

Tässä sattumanvaraisessa hetkessä,
heijastuksen vangitsemassa pysähdyksessä,
ei enää ole kiire minnekään.

 On aikaa tuntea, kumpi on todellista,
kivettynyt kuori vai sielu ikkunassa.
Mikä lopulta onkaan heijastusta ja mikä totta?

  

Ja kenelle sillä on merkitystä, itselle vai muille?


1 kommentti:

Liisu kirjoitti...

Hyvä runo! Täsmää hyvin kuvien kanssa.
Täynnä sisäistä puhetta.
Pidän tästä.

Hienot rouvat