Kosketus tunteisiin

Useimmat ihmiset kaipaavat jossakin elämänvaiheessa vahvaa peiliä omille syville tunteilleen. Kirjojen ja elokuvien henkilöhahmojen sekä itselle ulottumattomissa olevien ihmisten elämänkohtaloiden seuraaminen antaa mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita turvallisesti. Joillekin se riittää, kaikille kuitenkaan ei. Seuraamalla muiden elämää pääsee toki kosketuksiin omiin pinnan alla piileskeleviin tunteisiinsa, muttei  ehkä sittenkään pysty kokemaan niitä täydellisinä. 

Lähes jokaisen syvän tunteen liikahtaessa joudumme kohtaamaan myös tunteen vastapuolen. Ilo peilaa pelkoa, suru toivoa ja myötätunto epävarmuutta. Ilman peilin kääntöpuolen aiheuttamaa reaktiota tunteiden kokeminen jää helposti pinnalliseksi. Pinnallisten tunteiden kanssa voi hyvin elää, mutta itseään tuskin ymmärtää ilman syvällisempää tunteiden kohtaamsta.

Harvalla meistä kuitenkaan on riittävästi rohkeutta kohdataksemme tunteitamme edes yksin, saati asettaa itseämme alttiiksi toisen ihmisen peilaukselle. Siitäkään huolimatta, että tiedämme sen olevan ainoa mahdollisuutemme tunteiden aiheuttamien tuntemusten ymmärtämiselle ja hyväksymiselle.

Mutta miten löytää lähelleen ihmisiä, joilla on yhtä suuri halu tulla kohdatuksi rehellisesti ja varauksettomasti, olla näkyviä kaikkine tunteineen? Vaatiiko se uskallusta itseltä, toiselta vai molemmilta? Onko avoimuus helpompaa kahdenkeskisissä tilanteissa vai ryhmässä? Voiko todella tulla kuulluksi, jollei keskustelun osapuolilla ole samansuuntaista tarvetta saada kosketusta syviin tunteisiinsa?

Kuinka läheinen toisen kanssa on oltava voidakseen peilata syviä tunteitaan? Onko kahden ihmisen sulauduttava toisiinsa yhteyden löytääkseen, vai onko sen syntyminen mahdollista myös ilman fyysistä läheisyyttä? Ovatko sanat riittäviä ajatusten ja tunteiden välittäjinä, vai tarvitaanko kaikkien aistien kohtaamista toisen kokemuksen todelliselle jakamiselle?