18.1.2020

Lumikeiju


Miten kauniisti lumi kimmeltääkään maassa, ajatteli Armas hiljaa mielessään. Hänellä oli palava halu kertoa näkemästään jollekin, jakaa tuo hetkellisen kauneuden kokemus jonkun kanssa. Mutta miten, eihän hänen suustaan tullut helposti edes tavallisen arkisia sanoja, saati sitten mitään sellaista, joka vastaisi sitä mykistävää maisemaa, jota hän ikkunastaan itsekseen tuijotti. Sisarenpojan samojedi Tepi keskeytti Armaan hiljaisen hetken työntämällä kuononsa hänen syliinsä rapsutusten toivossa. Armas nousi ikkunan eteen asetetusta keinutuolistaan ja istui koiran viereen lattialle. Voi sitä hellyyden määrää, mitä nuo kaksi toisilleen antoivat. Sitä sielujen sympatiaa, joka heidän välillään oli, on vaikea tavallisen ihmisen saavuttaa, kenenkään tai minkään kanssa.

Onnekseen Armas ei ollutkaan syntynyt ihan tavallisena lapsena, vaan hiukan hitaammin ajattelevana. Siitä oli hänelle paljon iloa elämässä. Tyhjäpäiset kyläläiset jättivät hänet huomiotta ja ystävälliset puolestaan antoivat runsain mitoin aikaa ja lämpöä. Hänestä huolehdittiin kolmen sukupolven voimin ja omiensa joukossa hän sai olla koko lailla oma itsensä. Toki hänellä oli omat velvollisuutensa pohjalaisessa talossa, mutta jollei häntä huvittanut niitä toimittaa, riitti kun hän tokaisi anteeksiantavan sanaparin ’oho, unohdin’. Sen Armaalle oli opettanut naapurin kaupunkilaistunut pikkutyttö, joka usein vieraili heidän luonaan.

Armas istui lattialla ja unohti, mitä oli tekemässä. Niin siinä tuppasi käymään lähes poikkeuksetta, mutta tällä kertaa ajatusten harhailu harmitti Armasta. Hänellä oli mielessään jotakin, joka oli niin tärkeää, että hän halusi ehdottomasti saada sen ulos itsestään. Hän halusi antaa jotakin jollekin toiselle ihmiselle, eikä millään muistanut, mitä. Olikohan hänelle tullut mieleen jotain seksuaalista, sillä usein juuri häveliäisyyden rajamailla kuljeksivat ajatukset heittivät hänet pois paraikaa kuluvista hetkistä ja sekoittivat ajatukset tyystin. Tuntuihan se aika lailla hyvältä, kun aurinko lämmitti ihoa ja koira tuhisi sylissä Armaan poskea nuollen. Sisko oli kieltänyt häneltä koiran kanssa leikkimisen, se kuulemma näytti välillä jotenkin kummalliselta. Mutta ei kai hän voinut estää koiraa rakastamasta häntä, mitä ihmeellistä siinä muka oli. Armas ei ymmärtänyt siskon kieltoa, mutta moitteiden pelossa nousi lattialta, veti kengät jalkaansa ja päästi Tepin pihalle.

Siinä auringonpaisteessa kylpytakissa seistessään Armas kuuli hentoa laulua. Tuo kirkas ja silti niin pehmeä ääni hämmensi häntä kovasti. Hän yritti kuunnella tarkasti, muttei millään keksinyt, mistä ääni tuli. Yhtäkkiä joku huusi puuverstaan takaa: ”Ota kiinni jos uskallat!” Armas hätääntyi, sillä hän luuli olevansa yksin. Sisko oli töihin lähtiessään muistuttanut, että hänen olisi hyvä pysyä sisällä, eikä hän mistään syystä saisi yksin lähteä pihapiiriä pidemmälle. Tässä hän nyt kuitenkin oli, yksin omien ajatustensa kanssa. Kihelmöivä lämpö iholla, mieltä kutkuttavat ajatukset päässään ja tuo houkuttelevan kaunis laulu korvissaan. Hulluhan hän olisi, jollei seuraisi halujaan. Kun vaistokaan ei varoittanut eikä koira haukkunut, Armas päätti ottaa tilanteen haltuunsa. Hän kulki kohti ääntä ja löysi talon takaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen – ihan oikean lumikeijun.

Ihmeitä tapahtuu, kun niihin uskoo.

5.1.2020

Sarvikuono olohuoneessa


Olohuone, mikä sen merkitys on?
Joillekin se on ainoa asuinhuone, jossa vietetään aikaa, viihdytään ja vanhetaan. Toisille se taas on huone, jossa ollaan kuin ei oltaisikaan. Ainakaan siellä ei juurikaan olla olemassa kenellekään. Olohuone sisustetaan maltillisesti. Sen tulee näyttää tyylikkäältä silloin, kun itselle hiukan tuntemattomammat henkilöt saapuvat paikalle. On tärkeää, että huonekalut, värit ja esineet on sijoiteltu tasapainoisesti, jotta tutustuja voi kuvitella asujan itsekin olevan tasapainossa. Tunnelman luojana myös valaistus on tärkeää. Kirjahyllyssä on oltava yleisesti sivistäviä ja taiteellisesti monipuolisia teoksia. Tuttujen saapuessa tärkeintä on se, että huone on uudistunut sitten viime käynnin. Jos kaikki on ennallaan, on elämä pysähtynyttä. Jos muutokset ovat radikaaleja, on asujalla meneillään henkinen kriisi.

Milloin asuja itse käyttää huonettaan? Tuskin koskaan. Hän herää aamuisin, hiipii hiljaa keittiöön kuiskiakseen kahvinkeittimelle ja toivoo, ettei herätä muita. Aamun uutislehden hän lukee pienessä työhuoneesssaan, jossa rauhallista tunnelmaa häiritsevät tekemättömät työt. Töistä palattuaan hän jaksaa juuri ja juuri käväistä jääkaapilla ennen kaatumistaan sängylle pehmeiden peittojen ja muhkeiden tyynyjen väliin. Milloin hänellä itsellään olisi aikaa nauttia huoneesta, jonka esteettisyyden hän on tarkkaan harkinnut itseään kuvaavaksi ja toivottua harmoniaa ylläpitäväksi?
- Sitä varten on varattava aika kalenteriin, vastaa ammattilainen, joka maksusta ohjaa ihmisiä toteuttamaan haaveritaan. Miten kenelläkään voi olla niin pientä haavetta, ja niin vaikeasti toteutettavaa, että tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan tuntemattoman hyvinvointivalmentajan apua?

Kävellessään yksittäisin askelin ammattiauttajan vastaanottohuoneen lattiaan merkittyjä välitavoitteita pitkin kohti visualisoitua haavettaan, asuja pysähtyy. Toisen askeleen kohdalla kyyneleet nousevat silmiin, hento vartalo värisee ihon pinnan voimakkaan kipinöinnin johdosta.
Niin helppoako se olikin? Riittää, kun kertoo haaveensa ja kulkee varovasti kohti ääneen lausumaansa määränpäätä.

Haaveen konkretisoiminen ilman muiden sanattomia vaatimuksia on voimakas kokemus. Lähtiessään kokemuksen mahdollistaneen auttajan huoneesta voimakkaan kokemuksen aiheuttaman lämmöntunteen saattelemana, asuja päättää toteuttaa haaveensa. Kotiin päästessään hän jättää ajatukset tekemättömistä töistä oven ulkopuolelle, ilman minkäänlaista syyllisyyttä. Asuja sytyttää kynttilät, heittäytyy sohvalle, valitsee tunnelmaan sopivaa musiikkia, kaataa itselleen lasin viiniä ja uppoutuu kesken jääneen kirjan turvalliseen maailmaan.

- Photo by Derick McKinney on Unsplash 

Hienot rouvat