Elämää kaikilla mausteilla

' Mitä Coelho tarkoitti kirjoittaessaan kolumniinsa: "Kun Jumala sulkee oven, Hän avaa ikkunan"? Kenelle? Pois lähtenyt sulkee oven mentyään. Katsooko hän ikkunasta surevia rakkaitaan?  Vai avaako ikkuna kaipaamaan jääville? Miten kukaan voi nähdä ikkunasta, joka on pirstaleina? Talo kyllä pysyy paikallaan, läheisten myötätunnolla. Mutta ikkunat. Ne ovat kaikki romahduksesta pirstaleina. Jos yrittää katsoa pirstaleisen ikkunan läpi, satuttaa itseään.  Voiko suruun silloin saada todellisen kosketuksen? Auttaako kipu kokemaan elämän ajattomuuden, yhteisen elämän muistot ja onnen? Kun ovi on sulkeutunut, kuultaa ikkunasta valo. Tänne jääneet näkevät siitä menneeseen, pois menneet katsovat sen läpi tulevaan. Ikkunan molemmin puolin on aika pysähtynyt. On aika muistoille. Kaikille niille tunteille, joita yhdessä on koettu. Sanoille, ajatuksille ja onnen hetkille. Kauneimmat kokemukset laitetaan rasiaan, Talletetaan ikuisik

Kellon viisarit ovat jo kauan sitten asettuneet haluamaansa aikaan. Ajan kulku on pysähtynyt, kuin kunnioituksesta edesmenneitä kohtaan. Muistuttaakseen heidän elämästään, haaveistaan, onnestaan. Pysähtymisestä tähän hetkeen puhutaan paljon, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Onko pysähtymisen tarkoituksena jäädä paikoilleen, estää itseän liikkumasta eteenpäin elämässä? Vai onko mahdollista pysäyttää maailma ympärillä, jotta ehtisi nähdä ja kuulla itsensä? Mikä on se hetki, jonka haluamme muistaa? Onko se tapahtuma, tunne, kokemus vai kosketus? Koskettaako hetki sisintä vai koko maailmaa? Onko hetken ajankohdalla merkitystä muille kuin itselle tai niille, joilden kanssa kokemus on yhteinen? Jos pysähdyn, koenko itseni tässä hetkessä? Olenko yksin vai yhdessä menneisyyteni kanssa? Koskettaako minua menneiden sukupolvieni historia? Kulkevatko kokemukset lävitseni tuossa ikuisuuden hetkessä? Otan isoisoisäni rakkaudella valmistaman kellon lempeästi käsiin

Valkoinen ei ole väri lainkaan mustan ollessa sekoitus kaikkia värejä. Rakastan valkoista, pukeudun mustaan. Mitä se kertoo minusta? Olenko tyhjää täynnä vai täynnä värejä? Piilotanko sisäisen valoni mustan kankaan alle? Kaipaanko valkoisen valoa mustuneelle mielelle? Olenko kadottanut värini, elämäniloni, kykyni nähdä kirkkaita sävyjä? Olenko muuttumassa harmaaksi, hiljaisen huomaamattomaksi? Vai olenko vain saanut tarpeekseni ylitsepuruavasta yltäkylläisyydestä? Väsynyt jatkuviin ärsykkeisiin, häiritsevien kuvien hälinään? Olenko löytänyt tasapainon? Kaksi selkeää väriä ja rauhan? Huomaanko jo harmaan sävyjä? Rakastan mustaa, sisustan valkoisella. Onko ajatteluni mustavalkoista?

Sain syntyessäni siivet. Suojelevat, lämmittävät, maailman ääriin lennättävät. Niiden turvin tunsin kaiken elämässäni olevan mahdollista. Siipien suojassa tunsin olevani turvassa, enkä osannut pelätä mitään. Päivisin ne johdattivat minut kokemuksiin, joiden muistot yhä elävät vahvoina tunteissani. Iltaisin pääsin tutustumaan paikkoihin, joista en ollut aiemmin kuullut. Tapasin ihmisiä, joiden puhetta en useinkaan ymmärtänyt, mutta joiden ilot ja surut koin. Aamuisin heräsin onnellisena höyhenten pehmeästä syleilystä ja tiesin jokaisen uuden päivän tuovan valoa omaani ja läheisteni elämään. Matkan varrella nuo kuvittelemani siivet ovat kulkeneet mukanani monessa eri muodossa. Joskus lämpimänä kosketuksena tai hellänä henkäyksenä, joskus painolastina. Välillä siipien kosketus on ollut todellinen tuntemus, toisinaan vain uninen haave. Ajoittain ne ovat menettäneet voimansa niiden unohdetun olemassaolon myötä. Muutaman kerran olen itse repinyt ne irti osoittaakseni sel

Haave tulevasta, hitaasti kulkeva aika ja malttamaton odotus. Ja vihdoin, syvä kosketus. Myöhemmin kauniit muistot, kaihoisa kaipaus, suunnaton suru. Ja kuitenkin, tai siitä johtuen; Varovainen toive tuon herkän tunteen kokemisesta yhä uudelleen. Eros Ramazotti: Ci parliamo da grandi

Jokaisella on lupa haaveilla. Haaveilu on syntymässä suotu lahja, jota emme aina muista käyttää. Kiireettöminä hetkinä annamme ajatustemme ajelehtia taivaalla liikkuvien pilvien tavoin. Tuijotamme kirkasta yötaivasta toivomuksen sallivaa tähdenlentoa odottaen. Kiireen keskellä unohdamme haaveilemisen ilon ja tärkeyden. Vaikka juuri silloin sitä eniten tarvitsemme. Elämä on helppoa, kun tietää mitä haluaa. Haluaminen itsessään voi joskus olla vaikeaa. Kun uskaltaa kuunnella haaveitaan, tunnistaa halujaan ja toiveitaan. Kun haluaa haaveidensa muuttuvan todeksi, on kuljettava niitä kohti luottaen siihen, että elämä antaa ansaitsemamme.

Hiljainen aamu, levollinen mieli. Usko itseen, luottamus tulevaan.

Sielun vankina, menneisyyden kahleissa. Eksyksissä itseltään ja muilta. Miten siitä voisi läheisilleen kertoa, kun ei itsekään pysty ymmärtämään. Voiko oman tulevaisuutensa määrittää vain kohtaamalla tiedostamattomat haavansa, tuntemalla kivun ja surun, hyväksymällä? Olemalla läsnä tässä hetkessä, luottamalla? Miten itse rakentamastaan vankilasta voisi vapautua? Tiedostamalla kantamansa taakat, omansa ja muiden? Päästämällä irti murheista, unohtamalla? Vapautumalla omista ja muiden vaatimuksista? Etsimällä. Löytämällä. Elämällä. Epävarmuudesta huolimatta.

Matkallaoloon liittyy vahvasti perille pääsyn odotus. Reitille saattaa kuitenkin ilmestyä odottamattomia esteitä, huolettoman ajelehtimisen voi katkaista tuulten tyyntyminen. Kulkemisen lumossa ei useinkaan osaa varautua yllätyksiin. Niiden kohdalle osuessa tapahtuu väistämättä jotakin. Suunta saattaa muuttua tai kulkunopeus vauhdittua. Joskus matka katkeaa kesken kulkemisen. Silloin, lähes poikkeuksetta elämä pysähtyy. Hetkeen ei tunne mitään, maailma ympärillä jäätyy. Kulkija suojautuu sulkeutumalla itseensä, jäähdyttämällä tunteensa ja pysäyttämällä ajatuksensa. Odottaen polkua, joka herättäisi halun jatkaa matkaa.