Muistan, kuinka ensimmäisen kerran
näin auringon laskun ja palavan taivaan,
oman pienuuteni ja ajatusten olemattomuuden.
Näin ja ymmärsin.
Yritin ajatella kaikkea sitä,
mikä mahtuu minun ja palavan taivaan välille.
Liian paljon, aivan liikaa yhdelle heikolle ihmiselle.
Olin aina luullut,
että Henki asuu
enkelten rakentamassa pilvilinnassa.
Eikä se ole kovinkaan kaukana,
koska minäkin näen sen.
Miksi ajatukseni eivät kanna sinne asti?
Ehkä ne ovat liian pieniä,
ehkä tyhjiä,
ehkä eivät riittävän tärkeitä?
Ainoastaan palava taivas
muistuttaa olemassaolosta,
olemisen pakosta,
elämisen ilosta ja tuskasta.
Olen aina etsinyt liian kaukaa
valkoisista pumpulipilvistä,
kun en voi uskoa,
että tärkeät asiat ovat lähellä.
Ne asuvat jokaisen sydämessä.
Sieltä ne täytyy uskaltaa
etsiä, löytää ja hyväksyä.
6.8.1986
Kommentit