”Mikä
kumma haju täällä oikein on? Ihan kuin jotakin olisi palanut. Onko jotain
tapahtunut?” kysyy äiti tulessaan kolistellen sisään kauppakasseineen. Samin
huoneesta kuuluu pidättyvää hiljaisuutta. ”Toivottavasti se ei huomaa mitään,
en millään jaksaisi kuulla sitä kamalaa huutoa”, ajattelee Sami. On parempi
olla ihan hiljaa omassa huoneessa, eikä edes ajatella mitään, ettei edes
hengitys kuulu oven läpi. Äiti kulkee ympäri kotia nuuhkien ja höpöttäen
itsekseen jotain käsittämätöntä, kuten aina töistä tultuaan. Aikansa
kierrettyään äiti unohtaa, mitä oli tekemässä. Siinäkään ei ole mitään uutta,
tuumaa Sami ja huokaisee helpotuksesta. Tilanne on ohi ja voi taas rauhassa
jatkaa taskukirjojen lueskelua sängyn reunalla loikoillen. Nokkeluudesta oli
hyötyä tälläkin kertaa. ”Elämässä sattuu ja tapahtuu”, oli enolla tapana sanoa
ja useimmiten jatkoksi seurasi jokin kummallinen tapahtumasarja hänen
nuoruudestaan. Sellainen vähältä piti -tilanne, jonka hän oli onnistunut
kääntämään edukseen kaikesta huolimatta. Koska eno oli lukenut pienenä
Viisikkoja ja Sudenpentujen käsikirjoja, ei hänen elämänsä helposti
heilahtanut, tapahtuipa mitä tahansa. Aina löytyi sopiva ratkaisu kiperiin tilanteisiin.
Samin
hymyillessä huoneessaan omalle nokkeluudelleen, kuului keittiöstä kovaäänistä
mutinaa. Äiti yritti pestä leivänpaahtimesta tahraa ja ihmetteli kun se ei
millään lähtenyt. Samin omatunto alkoi kolkuttaa äidin ihmettelyä kuunnellessa
ja hän tuli keittiöön kertomaan tahran olevankin akryylimaalia. Sami oli tullut
koulusta kotiin ja ryhtyi tekemään itselleen välipalaa. Koska kaapit olivat
aika tyhjiä ja hänellä oli kova nälkä, päätti hän paahtaa näkkileipää. Se ei
kuitenkaan ollut hyvä ajatus, sillä hetken kuluttua oli paahtimesta lentänyt
kaksi liekehtivää leipää. Toinen niistä poltti laitteen sivusta muovia, jonka
Sami sitten kekseliäänä poikana päätti peittää. Koska Sami keräili ja maalaili
fantasiapelin hahmoja, löytyi sopiva värisävykin nopeasti. Huutamisen sijaan
äiti purskahti itkuun. Hän oli pahoillaan, kun ei ollut muistanut ajoissa käydä
kaupassa ja helpottunut, kun ei syttynyt suurempaa tulipaloa. Sami oli pelännyt
moitteita, mutta huomasikin tilanteen olleen äidille nolompi kuin hänelle.
Hän
palasi huoneeseensa ja mietti, kuinka vaikeaa onkaan kuvitella aikuisten
ajatuksia etukäteen. Kaikissa asioissa tuntuu
olevan niin paljon sellaista, jota lasten ei kai kuulukaan ymmärtää. Ja vaikka
ymmärtäisikin, ei se mitään taitaisi auttaa. Hänen äitinsä ainakin toimii
ihan miten sattuu, silloin kun ylipäätänsä muistaa toimia. Äidin kohdalla
reaktiot tuntuvat riippuvan enemmänkin siitä, millä tuulella hän sattuu
olemaan. Välillä se on aika rankkaa, mutta useimmiten kauhean hauskaa. Kun ei
koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on jokaisena päivänä odotettavissa
yllätyksiä. Silloin kun äiti on väsynyt, ei kellään ole kivaa. Parasta, mitä
Sami silloin voi tehdä, on rakennella legoilla omassa huoneessaan tai katsella
videoita kuulokkeilla. Silloin äiti saattaa kuvitella, ettei kotona ole ketään,
josta pitäisi huolehtia ja nukahtaa sohvalle heti töistä tultuaan. Mutta kun
hän herää, on kaikki taas toisin. Silloin hassutellaan ja nauretaan mielin
määrin. Tehdään kaikenlaista hauskaa yhdessä, ei mietitä eikä muisteta ikäviä
asioita.
Vanhempiaan ei voi valita, eikä liene sattumaa sekään, millaiseen perheeseen kukin lapsi syntyy.
Kommentit