Ihana kamala äiti



”Mikä kumma haju täällä oikein on? Ihan kuin jotakin olisi palanut. Onko jotain tapahtunut?” kysyy äiti tulessaan kolistellen sisään kauppakasseineen. Samin huoneesta kuuluu pidättyvää hiljaisuutta. ”Toivottavasti se ei huomaa mitään, en millään jaksaisi kuulla sitä kamalaa huutoa”, ajattelee Sami. On parempi olla ihan hiljaa omassa huoneessa, eikä edes ajatella mitään, ettei edes hengitys kuulu oven läpi. Äiti kulkee ympäri kotia nuuhkien ja höpöttäen itsekseen jotain käsittämätöntä, kuten aina töistä tultuaan. Aikansa kierrettyään äiti unohtaa, mitä oli tekemässä. Siinäkään ei ole mitään uutta, tuumaa Sami ja huokaisee helpotuksesta. Tilanne on ohi ja voi taas rauhassa jatkaa taskukirjojen lueskelua sängyn reunalla loikoillen. Nokkeluudesta oli hyötyä tälläkin kertaa. ”Elämässä sattuu ja tapahtuu”, oli enolla tapana sanoa ja useimmiten jatkoksi seurasi jokin kummallinen tapahtumasarja hänen nuoruudestaan. Sellainen vähältä piti -tilanne, jonka hän oli onnistunut kääntämään edukseen kaikesta huolimatta. Koska eno oli lukenut pienenä Viisikkoja ja Sudenpentujen käsikirjoja, ei hänen elämänsä helposti heilahtanut, tapahtuipa mitä tahansa. Aina löytyi sopiva ratkaisu kiperiin tilanteisiin.

Samin hymyillessä huoneessaan omalle nokkeluudelleen, kuului keittiöstä kovaäänistä mutinaa. Äiti yritti pestä leivänpaahtimesta tahraa ja ihmetteli kun se ei millään lähtenyt. Samin omatunto alkoi kolkuttaa äidin ihmettelyä kuunnellessa ja hän tuli keittiöön kertomaan tahran olevankin akryylimaalia. Sami oli tullut koulusta kotiin ja ryhtyi tekemään itselleen välipalaa. Koska kaapit olivat aika tyhjiä ja hänellä oli kova nälkä, päätti hän paahtaa näkkileipää. Se ei kuitenkaan ollut hyvä ajatus, sillä hetken kuluttua oli paahtimesta lentänyt kaksi liekehtivää leipää. Toinen niistä poltti laitteen sivusta muovia, jonka Sami sitten kekseliäänä poikana päätti peittää. Koska Sami keräili ja maalaili fantasiapelin hahmoja, löytyi sopiva värisävykin nopeasti. Huutamisen sijaan äiti purskahti itkuun. Hän oli pahoillaan, kun ei ollut muistanut ajoissa käydä kaupassa ja helpottunut, kun ei syttynyt suurempaa tulipaloa. Sami oli pelännyt moitteita, mutta huomasikin tilanteen olleen äidille nolompi kuin hänelle.

Hän palasi huoneeseensa ja mietti, kuinka vaikeaa onkaan kuvitella aikuisten ajatuksia etukäteen. Kaikissa asioissa tuntuu olevan niin paljon sellaista, jota lasten ei kai kuulukaan ymmärtää. Ja vaikka ymmärtäisikin, ei se mitään taitaisi auttaa. Hänen äitinsä ainakin toimii ihan miten sattuu, silloin kun ylipäätänsä muistaa toimia. Äidin kohdalla reaktiot tuntuvat riippuvan enemmänkin siitä, millä tuulella hän sattuu olemaan. Välillä se on aika rankkaa, mutta useimmiten kauhean hauskaa. Kun ei koskaan tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu, on jokaisena päivänä odotettavissa yllätyksiä. Silloin kun äiti on väsynyt, ei kellään ole kivaa. Parasta, mitä Sami silloin voi tehdä, on rakennella legoilla omassa huoneessaan tai katsella videoita kuulokkeilla. Silloin äiti saattaa kuvitella, ettei kotona ole ketään, josta pitäisi huolehtia ja nukahtaa sohvalle heti töistä tultuaan. Mutta kun hän herää, on kaikki taas toisin. Silloin hassutellaan ja nauretaan mielin määrin. Tehdään kaikenlaista hauskaa yhdessä, ei mietitä eikä muisteta ikäviä asioita.

Vanhempiaan ei voi valita, eikä liene sattumaa sekään, millaiseen perheeseen kukin lapsi syntyy.

Kommentit