Karkumatka

Joonatan pakkasi tärkeimmät tavaransa pieneen reppuun ja mietti, mihin suuntaan kotiovelta lähtisi. Äiti tiskasi keittiössä teemukeja sellaisella vimmalla, ettei niistä pian olisi jäljellä kuin korvat. Isä huuteli tavalliseen tapaansa sohvalta jotakin kenenkään saamatta selvää sanojen tarkoituksesta. Isoveli oli kadonnut jälleen kerran jonkin tietokonepelin kuvitteelliseen maailmaan.

Kukaan ei kuullut Joonatanin lähtöä, vaikka hän seisoi pitkään vaatteet päällä eteisessä, josta näkyi sekä sohvalle että keittiöön. Laitettuaan oven kiinni hän istui jonkin aikaa portailla toivoen jonkun huomaavan hänen kadonneen. Kuusivuotiaan ei pitäisi vielä olla huomaamaton, ainakaan omille perheenjäsenilleen. Kun kukaan ei tullut, Joonatan tarkisti vielä kerran reppunsa sisällön. Sinne mahtui hyvin kaikki tarpeellinen: Taskulamppu, pienet eväät, Aku Ankan taskukirja ja Pörri. Ilman Pörriä hän ei lähtenyt mihinkään. Pörri oli muuttanut heille Joonatanin ollessa ihan pieni. Kukaan ei tiennyt, mistä se oli heille tullut ja miten, joten Joonatan päätteli sen yksinkertaisesti vain etsineen ja löytäneen itselleen sopivan kodin ja leikkikaverin. Vuosien kuluessa Pörristä tuli Joonatanin paras ja luotettavin ystävä. Joonatan asetti Pörrin reppuunsa siten, että se pystyi kurkkimaan tämän olkapään takaa. Oli paljon helpompaa kulkea valtavien lumikinosten keskellä, kun molemmat tarkkailivat metsään muodostuneita polkuja. Muutenkin oli mukavaa kulkea kahdestaan, kun sai jutella itselle tärkeistä asioista ja toinen ymmärsi mistä oli kyse. Kun ilta alkoi pimentyä, Joonatania alkoi hiukan pelottaa. Pörrille hän halusi kuitenkin esittää rohkeaa seikkailijaa, joten hän ehdotti pientä levähdystaukoa ja eväiden syömistä. Syötyään lumikinoksen suojissa kaikki repustaan löytyneet luumut ja suolakeksit, Joonatan nukahti.

Hän heräsi hätääntyneisiin huutoihin ja edes takaisin juoksenteleviin ihmisiin. Isä, äiti ja olivat hälyttäneet naapuritkin etsimään kadonnutta kuopustaan. Äidin ääni oli itkuinen kun hän huuteli Joonatania. Veli kävi tarkistamassa kaikki heidän salaiset piilopaikkansa pihapiirin lisäksi lähimetsästä. Isä harppoi lumeen tallattuja polkuja kunnes huomasi, etteivät ne johtaneet mihinkään. Lopulta hän palasi talolle ja kurkisti keittiön ikkunan alle rakennettuun lumimajaan.

Siellä Joonatan ja Pörri istuivat muina miehinä taskukirjaa lukemassa ja olivat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Pörri kurkotti kuiskaamaan Joonatanille, että aikuisia täytyy välillä vähän pelästyttää, jotta ne muistavat lastensakin asuvan perheessään. Ihmeellistä kyllä, isä tuntui kuulevan nallen sanat. Hämmennykseltään hän ei pystynyt puhumaan, vaan otti Joonatanin syliinsä ja viittoi äidin luokseen. Veljen päästyä paikalle kaikki purskahtivat nauruun tajutessaan, että Joonatan oli koko ajan ollut turvassa kotiportaiden tuntumassa.

Joonatanilla oli ollut tarkoitus muuttaa metsään joksikin aikaa, mutta onneksi Pörri viisaine sanoineen oli saanut hänet toisiin ajatuksiin. Ilman nokkelaa nallekaveria Joonatanille olisi voinut käydä huonosti karkureissullaan.

Joskus on muututtava näkymättömäksi tullakseen nähdyksi.