Nainen sanoi haluavansa 60-vuotislahjaksi syanidikapselin vapaasti käytettäväksi. Väsymys oli tänäänkin vahvempaa kuin elämänhalu. Hän katsoi ikkunan takana levittäytyvää maisemaa, joka harmaudessaan peitti alleen apaattisen mielialan ja mietti, uskaltaisiko vihdoin antaa tihkuvan sateen valuvan iholleen.
Siitä oli kulunut jo ikuisuus, kun jokin kosketti häntä edes ajatuksen tasolla. Fyysisen kosketuksen ajatteleminen sai hänet pidättämään hengitystään. Hän muisti hetken, jolloin tulevaisuus muuttui ikuisuudeksi. Silloin ystävä tuli tavallista lähemmäs ja hengitti hetken aikaa samaan tahtiin. Hän tunsi kesäihon tuoksun ja tuulen lempeän väreilyn. Silloin kosketus sai uuden, henkisen merkityksen ja kietoi heidät ajatusten tasolla toisiinsa.
Lämmin hymy syttyi naisen silmiin. Muistonsa voimalla hän selviäisi jälleen yhdestä yksinäisestä illasta. Juotuaan hitaan mukillisen terästettyä teetä, nainen havahtui kaipaamaan mahdotonta.
Uusi aamu toi mukanaan mahdollisuuden muuttaa tulevaisuutta. Nainen oli tarvinnut pitkää yksinoloa, mutta kaipasi hiljalleen edes jonkinlaista yhteyttä muihin. Olihan hänellä ystäviä ja läheisiä, mutta vetäydyttyään pohtimaan elämänsä valintoja, tapaamisyritykset olivat jääneet suunnittelun tasolle. Aamukahvit juotuaan nainen haki pahvilaatikossa säilyttämänsä osoitekirjan ja ryhtyi tutkimaan siihen merkitsemiensä ihmisten tarkempia tietoja.
Osoitekirjassa oli nimiä eri elämänvaiheiden varrelta, koulukavereista sukulaisiin ja uusiin, aikuisena saatuihin ystäviin. Nainen selaili pientä kirjaansa muistellen kaikkia niitä hetkiä, joina oli mainittujen henkilöiden seurassa nauttinut elämän huolettomuudesta. Saatuaan voimaa hyvistä muistoista, hän päätti poistaa kirjasta nimet, joihin liittyi pettymystä, surua tai muita negatiivisia tunteita. Nainen tunsi suurta vapautta päästäessään irti ihmissuhteista, jotka eivät enää pitkään aikaan olleet tuntuneet vastavuoroisilta.
Muistikirjasta ei löytynyt lapsuudenystävän puhelinnumeroa, ja miksipä olisikaan. Eiväthän he koskaan soitelleet toisilleen. Heillä oli tapana viettää yhdessä aikaa heräämisestä nukkumaanmenoon asti, lähes joka päivä. Elämässä eteen tulevien luonnollisten taukojen jälkeen jatkui heidän yhteinen elämänsä siitä, mihin se edellisellä kerralla oli jäänyt.
He tutustuivat kuusivuotiaana suvun yhteisessä kesänviettopaikassa, harvaan asutussa saaressa. Lapsuuden ystävästä tuli niin läheinen, että sanat ja ajatukset kohtasivat talven välimatkasta huolimatta. Sitä tunnetta nainen kaipasi, ja sen hän mielessään kuvitteli tarvitessaan pysyvyyttä ja turvallisuutta elämän aallokoissa.
Nainen vaipui hetkeksi menneisyyden muistoihin. Onnellisten kokemusten lisäksi hänen mieleensä nousi myös ikäviä tuntemuksia. Kun hän ensimmäisen kerran sai luvan lähteä serkkujen mukana kesänviettopaikkaan, tunsi hän itsensä melkein aikuiseksi. Perille päästyään, useamman evästauon jälkeen hänelle selvisi, ettei saaressa ollut puhelinta eikä vessaa, mutta elämisen mahdollisuuksia enemmän kuin kuusivuotias koskaan voisi toivoa. Yhteys omaan perheeseen ja ystäviin kuitenkin katkesi, eikä kukaan pitänyt häntä enää sylissä. Hän koki tulleensa hylätyksi ja itki itsensä usein uneen. Serkuilleen ja isovanhemmilleen hän näytti aina iloisen puolen itsestään, joten kukaan ei tiennyt piilotetuista tunteista.
Surusta huolimatta hän kaipasi lapsuuttaan yhä. Huolettomuuden lisäksi hän koki loppumattoman pitkiä päiviä ja hänellä oli mielin määrin aikaa lepäillä puiden oksilla elämän ihmeellisyyksiä pohtien. Hän kaipasi hiljaisuutta, hyväksyntää, iloa ja kesäihon tuoksua.
Aamut olivat naiselle vaikeimpia, erityisesti keväisin. Valoa oli ihan liikaa ja heräävän metsän äänet häiritsivät vielä talvihorroksessa olevaa mieltä. Hän toivoi takatalvea, jotta voisi vielä hetkeksi kääriytyä lämpimän viltin pehmeyteen ja vaipua omiin ajatuksiinsa, takaisin lapsuuden ja nuoruuden huolettomiin kesiin. Hän kaipasi aikaa, jolloin kaikki oli vielä mahdollista ja unelmoinnin sijaan oli mahdollista elää haaveita todeksi. Vuosikymmenten takaisista muistoista tuli päivä päivältä tarkempia ja niiden nostattamista tuntemuksista entistä tärkeämpiä.
Nainen päätti tehdä sen, minkä aiemmissa ajatuksissaan oli ajoittanut myöhäisempään elämänvaiheeseen. Hän keräsi rohkeutta ja haki vintiltään useita tiiviisti kiinni teipattuja ja vahvoin naruin sidottuja pahvilaatikoita. Niiden sisään oli talletettu hänen lapsuutensa ja nuoruutensa monivivahteisin sanoin. Päiväkirjoja ja kalentereita oli paljon, ja jo niiden näkeminen sai naisen tunteet kuohumaan. Hän avasi kirjoja satunnaisesti, pysähtyi joidenkin kuvien kohdalla ja katui jo hetken ennen päätöstään lukea niitä edes pintapuolisesti. Nainen siirsi kirjat suurelle ruokapöydälle ajallisesti oikeaan järjestykseen. Hän keitti itselleen lisää kahvia ja mietti juodessaan, mikä olisi oikea tapa palata muistoihin.
- Armollisin silmin ja lempein ajatuksin, vastasi ääneen lausuttuun kysymykseen mielen ammattilainen, jonka luona nainen ajoittain kävi keskustelemassa elämänsä solmuista ja sokeista pisteistään. Nainen oli hakeutunut vastaanotolle saatuaan paniikkikohtauksia tilanteissa, joissa monenlaiset tunteet kuormittivat häntä yllätyksellisten tapahtumien seurauksena. Ammattilaisen ohjeilla nainen oppi hallitsemaan tunnereaktioitaan, mutta huomasi samalla haluavansa yhä useammin vetäytyä haastavista tilanteista. Hän heräsi aamuisin aikaisin, saadakseen voimaa hiljaisuudesta. Noiden hitaiden, yksinäisten aamujen ansiosta nainen jaksoi hoitaa päivittäiset työtehtävänsä moitteettomasti. Töistä kotiin palattuaan nainen toisti rutiininsa tunnontarkasti. Hän riisuutui jo ovella, meni lämpimään suihkuun ja pesi itsestään pois kaiken päivän aikana tapahtuneen. Mitä vaikeampi päivä oli ollut, sitä pidempään peseytyminen kesti. Keväisin vesilasku oli suurimmillaan. Tämän tunnetaakkoja keventävän tavan hän oli oppinut itseään viisaammalta kollegalta. Kollega oli jopa ostanut hänelle puhdistautumista varten kauniin hunajantuoksuisen saippuan.
Nainen aloitti muistiinpanojensa lukemisen kahdeksanvuotiaan itsensä arjen kuvailuista ja jatkoi kiireellä aikuiseksi kasvavan nuoren ajatuksiin. Ikävät muistot hän sivuutti saamansa neuvon mukaisesti - armollisesti hyväksyen ja taakseen jättäen. Nainen poimi tyhjään muistikirjaan asiat, jotka olivat kuormittaneet hänen jaksamistaan elämän aikana ja myös asiat, jotka olivat tuoneet hänelle voimaa ja energiaa. Nainen tunnisti itsensä teksteistä, ja muisti yhä vuosikymmenten takaiset vaikeat tilanteet kehossaan. Hän päätti vastaisuudessa välttää toistuvien merkintöjen kaltaisia kuormittavia asioita - meteliä, valoja, kiirettä, keskeneräisyyttä, valvomista, tuhoisia ihmisiä ja liiallista vastuuta. Voimaantumisen ohjeluetteloon vanhoista kirjoituksistaan hän valitsi niin ikään toistuvia teemoja: hiljaisuutta, yksinoloa, turvallisuutta, ympäristön kauneutta sekä työn ja elämän rajaamista. Hänen mieleensä nousi kysymys: oliko hän suotta käynyt keskustelemassa ammattilaisten kanssa asioista, joiden ratkaisut hän oli itse itselleen lapsena ja nuorena sanoittanut ja kirjoittanut muistiin? Vai oliko sittenkin juuri niiden keskusteluiden ansiota, että hän nyt osasi poimia tarvitsemansa ajatukset talteen?
Nainen sai rohkeutta oman menneisyytensä läpikäymisestä. Hän luki tarkkaan merkinnät merkityksellisestä lapsuuden ystävästään, ja palasi muistoissaan tilanteeseen, jolloin he tapasivat toisaalla, ihan sattumalta aikuisuuden kynnyksellä. Hetki oli vaikuttava, kuin elokuvan loppukohtaus. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt heidän ympärillään. Katseet kertoivat ajattomuuden mahdollisuudesta ja kaipuu ajatusten yhteyteen oli valtava. Tuo sattumanvaraisen tilanteen kuviteltu tunne jäi naisen alitajuntaan ja seurasi mukana pitkälle aikuisuuteen. Tulevissa ystävyys- ja parisuhteistaan nainen nainen haki tuota samaa yhteisten ajatusten tunnelmaa, tehden niistä kerta toistensa jälkeen lähes mahdottomia onnistua.
Hetkellisesti nainen tunsi olevansa vahva oma itsensä ja hän päätti kerrankin toimia halujensa mukaisesti. Hän selvitti lapsuuden merkityksellisen ystävyyssuhteensa osoitetiedot ja lähetti tälle käsin kirjoitetun kirjeen. Tuosta viestistä alkoi pitkä ja syvällinen keskusteluyhteys, joka ajan myötä sai myös ajoittaisia absurdeja vivahteita. Nainen tunsi olevansa elossa saadessaan vihdoin keskustella jonkun kanssa syvällisesti elämän ihmeellisyyksistä. Hän nautti sanallisesta huomiosta ja vetäytyi yhä kauemmas todellisista kohtaamisista. Kirjeenvaihdon myötä hän löysi uudestaan kauan sitten kadonneeksi luulemansa yhteyden omaan luovuuteensa, siihen voimaan joka nuoruuden vaikeissa elämänvaiheissa oli antanut hänelle syyn elää.
Miehestä tuli hänelle muusa, kaikkien menetettyjen ihmissuhteiden hyvitys, elämänilo ja haikean kaipuun kohde. Nainen tunsi henkistä yhteenkuuluvuutta sanoihin paperilla. Kuvitelmissaan hän uskoi kirjeiden kautta saavansa kimmokkeen muuttaa elämänsä suuntaa.
Kuukausien kirjoittelun jälkeen nainen vihdoin tapasi ystävänsä. Kuten kaikissa hyvissä ihmissuhteissa, keskustelu jatkui siitä mihin aikoinaan oli jääty. He muistelivat yhdessä koettuja tapahtumia lämmöllä, tutustuivat aikuisiin versioihin toisistaan ja nauroivat vaihtuville ajatusvirroilleen. Aamuun asti valvotun yön jälkeen he palasivat kumpikin omiin todellisuuksiinsa.
Myöhemmin nainen ymmärsi herättäneensä itsensä henkiin rakentamalla ympärilleen kuvitellun todellisuuden, jossa hän sai olla oma itsensä ja kaikessa rikkonaisuudessaan rakastettu. Se oli ollut hänen suojansa ja turvansa, eikä hän läheisyydenkaipuustaan huolimatta koskaan ollut edes kuvitellut jakavansa elämäänsä kenenkään todellisen henkilön kanssa.
Ymmärrettyään tämän ja jäljellä olevan ajan rajallisuuden, nainen vaipui viikoiksi lähes tiedottomaan tilaan ja vetäytyi kaikesta kanssakäymisestä muiden ihmisten kanssa. Hän kävi töissä, muttei puhunut kenellekään. Kotiin tultuaan hän tuijotti tyhjiä seiniään ja nukkui pitkien öiden lisäksi lukuisia päiväunia. Unissa hänen suhtautumisensa omaan elämäänsä muuttui. Hän uneksi katastrofeista, joista selvisivät vain harvat. Niissä kaikissa tuntui toistuvan vahva selviämisen teema. Naisen rooli unikuvissa tuntui olevan huomaamattoman auttajan. Hän pysyi katastrofien keskellä tyynen rauhallisena, tarkkaili ympäristöä ja löysi suojaisat paikat, joihin viedä tuntemattomat ihmiset turvaan. Unien jatkuessa samanlaisina kuukausien ajan, hän vihdoin ymmärsi olemassaolonsa merkityksen. Hänen tehtäväkseen oli annettu tehdä maailmasta parempi muita auttamalla.
Nainen hyväksyi roolinsa, jonka kuvitteli jonkun suuremman voiman hänelle antaneen ja löysi uuden suunnan elämälleen. Hän vaihtoi työpaikkaa, opetteli viihtymään muiden ihmisten seurassa, vaali hiljaisuutta ja kiitti sydämessään kaikkea sitä valoa, iloa ja lämpöä, jota oli elämässään saanut kokea. Hän ei enää murehtinut taaksejäänyttä elämää sen enempää kuin toteutumatonta tulevaisuuttakaan. Hänellä oli hyvä olla itsensä kanssa, eikä hän enää kaivannut syanidikapselin tuomaa vapautta.
Kaikelle on aikansa ja tarkoituksensa.
Kommentit