Olen pienestä asti täyttänyt päiväni pohtimalla maailman syntyjä syviä, kokemalla muiden energioita ja tunnetiloja, ymmärtämättä omaa merkitystäni tapahtumien kulussa. Lapsena jokainen päivä oli mysteeri ja jokainen haaste kokemus, jonka merkityksen toivoin ymmärtäväni myöhemmin.
Nuorena elin pikakelauksella. Halusin kokea niin paljon kuin pystyin, kaikkeen mahdolliseen liittyen. Hain äärielämyksiä harrastuksista, ihmissuhteista, töistä ja opinnoista. Minulla oli koko ajan kiire, en juurikaan nukkunut tai edes levännyt. Elämännälkä johtui siitä, että olin täydellisen vakuuttunut siitä, että kohtalonani oli kuolla nuorena. Halusin saada kaiken irti tästä elämästä ja nopeasti kuluvasta ajasta ennen 17 ikävuotta. Pettymys oli suuri, kun elämä viimeisen käyttöpäivän jälkeen jatkuikin. Ei elämän jatkuminen sinänsä, vaan elämysten loppuun kuluttaminen. Oli vaikeaa keksiä asioita, joita en olisi vielä kokenut. Turruin ja turhauduin. Osa minusta saattoi silloin kuolla.
Koin hetkellisesti jääväni yksin tähän maailmaan, jossa olin aina tuntenut eläväni väärään aikaan. En ollut yksin enkä yksinäinen, en myöskään ulkopuolinen. Ympärilläni on aina ollut paljon ihmisiä, hyviä, tärkeitä ja rakkaita, tuttuja, tuntemattomia ja sukulaisia. Tunsin syntyneeni onnellisten tähtien alla, ja silti kuuluvani johonkin toiseen paikkaan ja aikaan. Kuormituin sanoista, ajatuksista ja muista ihmisistä. Kielsin tunteeni, lakkasin näkemästä unia. Irrotin itseni siitä toisesta maailmasta, jonka kanssa olin aiemmin ollut yhtä.
Nuorena aikuisena tein useita töitä samanaikaisesti. Pidin kaikista kokeilemistani ammateista, enkä malttanut luopua yhdestäkään tunnista, jonka sain kuluttaa uutta oppien. Opiskelin useita asioita päällekkäin. Sain lapsen ihmisen kanssa, joka tukahdutti minuuteni, luovuuteni, olemassaoloni ja ihmisarvoni ja joka lopulta halusi tappaa minut. Erosin.
Suoritin vanhemmuutta kahden edestä, halusin antaa lapselleni rakkauden ja turvan lisäksi mahdollisuuksia ja elämyksiä. Tein töitä ja lisäopintoja. Sotkeennuin ihmissuhteissani. Tunnit vuorokaudessa eivät riittäneet kaikkeen ja silti haalin koko ajan lisää tekemistä. Hain merkitystä ihan muista asioista kuin olemisesta ja elämisestä. Väsyin, uuvuin, turhauduin ja katkeroiduin. Kadotin viimeisenkin kosketuksen itseeni. Jatkoin elämää ja suorittamista, voin koko ajan huonommin. En tiedostanut tilannettani. En saanut mitään aikaiseksi, itkin ja kiukuttelin, kärsin unettomuudesta ja ahdistuin pienistäkin vaatimuksista. Olin oppinut esittämään iloista ja onnellista, joten kukaan läheisistäni ei ymmärtänyt tilanteen vakavuutta.
Lopulta heräsin päivään, jolloin en tunnistanut kasvojani peilistä. Töissä näin ihmisten puhuvan, mutten saanut selvää sanoista. Äänet puuroutuivat korvissani ja valot viilsivät ihon haavoille. Valuin kasaan työpaikan lattialle ja kotiin päästyäni itkin itseni uneen. Lääkäri kertoi ensin minun olevan uupunut, myöhemmin masentunut ja itsetuhoinen. En tunnistanut kuvauksesta itseäni. Olin toki väsynyt ja aikaansaamaton, mutta suhtauduin luottavaisesti tulevaisuuteen ja kuljetin valoa mukanani vaikeissa hetkissä.
Lepäsin, syyllistin itseäni väsymisestä ja suoritin lisää. Tuolloin ekaluokkalainen lapseni harmitteli, kun en ollut koskaan kotona. Todellisuudessa olin kotona koko ajan, mutta hänen mielestään paikalla olivat vain kuoreni ja minä itse olin jossain muualla. Voin huonosti vuosia. Olin alakuloinen ja arvaamaton. Koko ajan kuitenkin suoritin jotain antaakseni itselleni luvan olla olemassa.
Myöhemmin aloin miettiä, ketä muuta varten täällä lopulta olen kuin itseäni? Kun minä voin hyvin, on läheisillänikin helppoa olla. Päätin, ettei minun ehkä tarvitsekaan koko ajan miettiä, miten voisin auttaa muita. Yritin opetella edes hetkittäin irrottautumaan auttajan roolista ja sain sen myötä aikaa kaipaamilleni asioille. Sellaisille, jotka saivat minut hymyilemään ja tuntemaan juurtuvani aikaan, paikkaan ja muihin ihmisiin.
Huomasin, että siirtämällä sivuun maailmanparantajan ajatukseni, sain tilaa ja aikaa myös puhtaasti itselleni. Jotta itse voin hyvin, tarvitsin ensisijaisesti hiljaisuutta ja mitääntekemättömyyttä. Kun yksinolon ja pysähtymisen tarve oli tyydytetty, pystyin lukemaan, kirjoittamaan, luomaan uutta ja tapaamaan muita ihmisiä. Kaipasin syvällistä ajattelua, elämän ymmärtämistä, merkityksellisyyden kokemista, läheisyyttä ja ystäviä.
Merkityksellisyyttä oli minulle myös muiden ihmisten merkitysten ymmärtäminen. Se onnistui, kun tarkensin arvomaailmaani ja pystyin elämään edes osittain arvojeni mukaisesti. Silloin muiden poikkeavat tavat ja toiveet eivät kuormittaneet. Merkitysten ymmärtämiseksi yritin suhteuttaa elämän pienet vivahteet osaksi suurempaa todellisuutta ja sijoittaa itseni osaksi kaikkeutta.
Onnistuin eheytymään takaisin kokonaiseksi. Jatkoin entisenlaista elämää. Väsyin, uuvuin ja masennuin uudelleen, ja vielä kolmannenkin kerran. Viimeisen kerran jälkeen en enää palannut kuluttaviin tapoihin vaan opettelin elämään kivun ja taakan kanssa. Fyysinen kipu seurasi kohtuuttoman ja jälkikäteen ajatellen turhan henkisen kuorman kantamisen myötä. Viimeistään se pysäytti.
En ole koskaan pelännyt kuolemaa, olen elänyt onnellisten tähtien alla, enkä mielestäni ole jäänyt mistään paitsi. Kokemuksia on kertynyt monen ihmiselämän verran, joidenkin mielestä aivan liikaa yhdelle. Olen jakanut niiden taakkaa antamalla itsestäni paljon muille. Niin paljon, että useassakin elämänvaiheessa olen lopulta hukannut minuuteni. Olen kokenut itseni levittäytyneen sirpaleiksi maailmalle sanojen, ajatusten ja kosketusten myötä. Hiljalleen viime vuosina olen koonnut niitä takaisin saadakseni itseni kokonaiseksi, ajatuksineni ja tunteineni.
Nykyisin olen pääsääntöisesti läsnä kulloinkin käsillä olevissa hetkissä. Hengitän. Kuuntelen. Siinä on kaikki, mitä tarvitsen juuri nyt. Aika muuttaa muotoaan, eikä paikkakaan ole aina sama kuin mihin tulin. Tässä läsnäolon tilassa kohtaan itseni ja kaikki eletyt menneisyydet, omani ja edellisten sukupolvien. Mieleeni herää lisää kysymyksiä. Sellaisia, joihin en juuri nyt kaipaa vastauksia. Uskon vastausten avautuvan eletyn elämän myötä.
Myönnän tätä kirjoittaessani olevani väsynyt, kuormittunut ja haluton. Kaipaan lomaa itsestäni, muista ihmisistä, kuormittavista muistoista sekä kaikista vaatimuksista ja velvoitteista. On aika pysähtyä ja kohdata todellisuus sellaisena kuin se on. Olen koko ikäni tarvinnut kohtuuttoman paljon yksinoloa, hiljaisuutta, rauhaa ja lepoa. Tilaa omille ajatuksille ja unille, toisille todellisuuksille ja elämälle, jota en muista tai vielä tunne. Olen vapaa, kun niin päätän ajatella. Vapaa asioissa ja ihmissuhteissa, joihin olen päättänyt sitoutua. Vapaa päästämään irti surustani. Vapaa suremaan, kun en pysty päästämään irti.
Ihminen, joka tuntee minut parhaiten, muistuttaisi siitä, että ensin pitää tiedostaa ja sitten kampittaa ailahtelevat tunteet ja intuitio, että asioita pitäisi tarkastella tunteen lisäksi järjellä sekä tehdä valintoja, jotka kestävät myös jälkikäteen tarkasteltuna. Hän sanoisi myös, että on aika olla terveesti itsekäs ja vahvistaa omanarvontuntoaan sisäisesti, muiden odotuksista ja vaatimuksista välittämättä.
Tiivistäen kaikki edellinen - pitää tehdä itselle hyviä asioita.
Kommentit