5.7.2020

Hienot rouvat



Anoppini on hieno rouva, samoin kuin isoäitini sisarineen sekä muutama muu tuntemani väärään aikakauteen syntynyt upea naishenkilö. Hienous on syntymälahja, perimästä ja kasvuolosuhteista riippumaton arvo, joka juontaa juurensa muinaisten kuninkaallisten aikakaudelta. Minkä sille mahtaa, jos on sattunut syntymään hieman muita arvokkaampana? Näillä onnellisten tähtien alla syntyneillä hienostolaisilla tuntuu olevan sisäsyntyinen taito kohdata muut ihmiset ruusuisten unelmien silmin. Hyvät tavatkin he oppivat ennen kuin edes konttaaminen onnistuu. Voisin tosin kuvitella heidän oppineen suoraan kävelemään – ovathan heidän vaatteensa ommeltu räätälin toimesta sellaisista materiaaleista, että ne kuluisivat puhki jo ensimmäisissä konttausharjoituksissa. Hienot rouvat rakastavat keskusteluita tavallisten ihmisten kanssa, mutta luontevampaa heille on seurustella kaltaistensa kanssa. Kuulemani mukaan nykyaikana hienostolla on hyvin vähän ystäviä omissa piireissään, joten kokemuksia vaihdetaan sattumanvaraisissa kohtaamisissa mitä moninaisemmista aiheista ja joskus jopa kohtuullisen epäsovinnaisissa paikoissa.

Satuin kerran nuorena aikuisena jonottamaan erään arvostetun tavaratalon herkkuosastolla samaan aikaan muutaman hienon rouvan kanssa. Koska jono edelläni oli pitkä, ehdin kuulla useammankin jaetun kokemuksen heidän välillään. Yksi rouvista päivitteli kotiapulaisensa vaatimattomasta taustasta johtuvaa tietämättömyyttä. Tämän oli ollut tarkoitus edellisviikonlopun illanistujaisissa tuoda juustotarjotin pöytään heti lakkaparfait’n jälkeen, mutta kellon kilisyttämisestä huolimatta tarjotinta ei pöydässä näkynyt. Rouvan mentyä keittiöön tarkistamaan tilannetta, hän löysi apulaisensa kaivelemasta yhtä juustoista virkkuukoukulla. Kysyessään syytä moiseen, neiti vastasi kyynelsilmin yhden juustoista olevan homeessa ja hän yritti siistiä sitä tarjoiltavaksi. Rouvat nauroivat tarinalle ja ostivat mielikuvan huumassa koteihinsa lisää Roquefortia. Toinen rouvista pohti, pitäisikö hänen olla huolissaan, kun oma poika oli illalla huudellut huoneestaan: ”Rouvaaa, voitteko tuoda mehuaaa?” Perheen kolmen pojan hoidosta oli jo vuosia ollut vastuussa lastenhoitaja, johon nuorimmainen lapsista oli kiintynyt. Hän oli kuullut hoitavan kutsuvan äitiään rouvaksi, ja luuli tämän olevan vain joku, joka kävi välillä vierailulla. Hienojenkin rouvien elämässä voi siis joskus tapahtua odottamattomia asioita. Syntymälahjansa ansiosta tällaiset pienet sattumukset eivät kuitenkaan tee säröjä heidän onneensa, vaan niille osataan nauraa yhdessä.

Anoppini osaa nauttia elämästä. Hän osaa tehdä arjesta glamouria kenelle tahansa ja missä tahansa. Eläkkeelle jäätyään hän päätti antaa itselleenkin hieman luksusta ja vei miehensä Roomaan romanttiselle lomalle. He kulkivat rakastuneina itselleen tärkeissä paikoissa, nauttivat ikuisen kaupungin tunnelmasta, söivät ja joivat hienoissa ravintoloissa ja yöpyivät viiden tähden hotellissa. Yhtenä iltana anoppi heräsi yöllä mennäkseen pienille asioille kylpyhuoneeseen. Puolinukuksissa hän astui sisään, kuuli oven sulkeutuvan perässään ja ryhtyi haparoivin käsin etsimään posliiniprinssiä. Kun se ei ollut muistinmukaisessa paikassa, hän avasi silmänsä ja huomasi olevansa hotellin valaistulla käytävällä, lukitun oven takana – alasti. Siellä tämä hieno rouva sitten mietti, miten päästä takaisin sisään miehen nukkuessa oven toisella puolella niin sikeästi, ettei vienoa koputusta ja huhuilua kuullut. Kovempaa ääntä ei käytävässä ollut mahdollista käyttää, ellei halunnut kaikkien ovien aukeavan yölliselle catwalkille. Aikansa oven takana paleltuaan, hän kuuli miehensä heräävän omille asioilleen ja huhuili hiukan voimakkaammin. Mies avasi oven valmiina moittimaan siivoojan saapumisen huonoa ajankohtaa, mutta hämmästyikin suuresti löytäessään alastoman vaimonsa oven takaa. Tapahtuma sai heidät nauramaan vedet silmissä, eikä aamuyön unista enää tullut mitään. Hotellin henkilökunta hymyili heille aiempaa leveämmin tuon jälkeen. Valvontakamerat toimivat yön pimeinä tunteinakin.

Elämässä sattuu kaikenlaista.

Julisteessa Mummini Elna, ukkini Jorma Suhosen ikuistamana

18.1.2020

Lumikeiju


Miten kauniisti lumi kimmeltääkään maassa, ajatteli Armas hiljaa mielessään. Hänellä oli palava halu kertoa näkemästään jollekin, jakaa tuo hetkellisen kauneuden kokemus jonkun kanssa. Mutta miten, eihän hänen suustaan tullut helposti edes tavallisen arkisia sanoja, saati sitten mitään sellaista, joka vastaisi sitä mykistävää maisemaa, jota hän ikkunastaan itsekseen tuijotti. Sisarenpojan samojedi Tepi keskeytti Armaan hiljaisen hetken työntämällä kuononsa hänen syliinsä rapsutusten toivossa. Armas nousi ikkunan eteen asetetusta keinutuolistaan ja istui koiran viereen lattialle. Voi sitä hellyyden määrää, mitä nuo kaksi toisilleen antoivat. Sitä sielujen sympatiaa, joka heidän välillään oli, on vaikea tavallisen ihmisen saavuttaa, kenenkään tai minkään kanssa.

Onnekseen Armas ei ollutkaan syntynyt ihan tavallisena lapsena, vaan hiukan hitaammin ajattelevana. Siitä oli hänelle paljon iloa elämässä. Tyhjäpäiset kyläläiset jättivät hänet huomiotta ja ystävälliset puolestaan antoivat runsain mitoin aikaa ja lämpöä. Hänestä huolehdittiin kolmen sukupolven voimin ja omiensa joukossa hän sai olla koko lailla oma itsensä. Toki hänellä oli omat velvollisuutensa pohjalaisessa talossa, mutta jollei häntä huvittanut niitä toimittaa, riitti kun hän tokaisi anteeksiantavan sanaparin ’oho, unohdin’. Sen Armaalle oli opettanut naapurin kaupunkilaistunut pikkutyttö, joka usein vieraili heidän luonaan.

Armas istui lattialla ja unohti, mitä oli tekemässä. Niin siinä tuppasi käymään lähes poikkeuksetta, mutta tällä kertaa ajatusten harhailu harmitti Armasta. Hänellä oli mielessään jotakin, joka oli niin tärkeää, että hän halusi ehdottomasti saada sen ulos itsestään. Hän halusi antaa jotakin jollekin toiselle ihmiselle, eikä millään muistanut, mitä. Olikohan hänelle tullut mieleen jotain seksuaalista, sillä usein juuri häveliäisyyden rajamailla kuljeksivat ajatukset heittivät hänet pois paraikaa kuluvista hetkistä ja sekoittivat ajatukset tyystin. Tuntuihan se aika lailla hyvältä, kun aurinko lämmitti ihoa ja koira tuhisi sylissä Armaan poskea nuollen. Sisko oli kieltänyt häneltä koiran kanssa leikkimisen, se kuulemma näytti välillä jotenkin kummalliselta. Mutta ei kai hän voinut estää koiraa rakastamasta häntä, mitä ihmeellistä siinä muka oli. Armas ei ymmärtänyt siskon kieltoa, mutta moitteiden pelossa nousi lattialta, veti kengät jalkaansa ja päästi Tepin pihalle.

Siinä auringonpaisteessa kylpytakissa seistessään Armas kuuli hentoa laulua. Tuo kirkas ja silti niin pehmeä ääni hämmensi häntä kovasti. Hän yritti kuunnella tarkasti, muttei millään keksinyt, mistä ääni tuli. Yhtäkkiä joku huusi puuverstaan takaa: ”Ota kiinni jos uskallat!” Armas hätääntyi, sillä hän luuli olevansa yksin. Sisko oli töihin lähtiessään muistuttanut, että hänen olisi hyvä pysyä sisällä, eikä hän mistään syystä saisi yksin lähteä pihapiiriä pidemmälle. Tässä hän nyt kuitenkin oli, yksin omien ajatustensa kanssa. Kihelmöivä lämpö iholla, mieltä kutkuttavat ajatukset päässään ja tuo houkuttelevan kaunis laulu korvissaan. Hulluhan hän olisi, jollei seuraisi halujaan. Kun vaistokaan ei varoittanut eikä koira haukkunut, Armas päätti ottaa tilanteen haltuunsa. Hän kulki kohti ääntä ja löysi talon takaa kauneimman koskaan näkemänsä naisen – ihan oikean lumikeijun.

Ihmeitä tapahtuu, kun niihin uskoo.

5.1.2020

Sarvikuono olohuoneessa


Olohuone, mikä sen merkitys on?
Joillekin se on ainoa asuinhuone, jossa vietetään aikaa, viihdytään ja vanhetaan. Toisille se taas on huone, jossa ollaan kuin ei oltaisikaan. Ainakaan siellä ei juurikaan olla olemassa kenellekään. Olohuone sisustetaan maltillisesti. Sen tulee näyttää tyylikkäältä silloin, kun itselle hiukan tuntemattomammat henkilöt saapuvat paikalle. On tärkeää, että huonekalut, värit ja esineet on sijoiteltu tasapainoisesti, jotta tutustuja voi kuvitella asujan itsekin olevan tasapainossa. Tunnelman luojana myös valaistus on tärkeää. Kirjahyllyssä on oltava yleisesti sivistäviä ja taiteellisesti monipuolisia teoksia. Tuttujen saapuessa tärkeintä on se, että huone on uudistunut sitten viime käynnin. Jos kaikki on ennallaan, on elämä pysähtynyttä. Jos muutokset ovat radikaaleja, on asujalla meneillään henkinen kriisi.

Milloin asuja itse käyttää huonettaan? Tuskin koskaan. Hän herää aamuisin, hiipii hiljaa keittiöön kuiskiakseen kahvinkeittimelle ja toivoo, ettei herätä muita. Aamun uutislehden hän lukee pienessä työhuoneesssaan, jossa rauhallista tunnelmaa häiritsevät tekemättömät työt. Töistä palattuaan hän jaksaa juuri ja juuri käväistä jääkaapilla ennen kaatumistaan sängylle pehmeiden peittojen ja muhkeiden tyynyjen väliin. Milloin hänellä itsellään olisi aikaa nauttia huoneesta, jonka esteettisyyden hän on tarkkaan harkinnut itseään kuvaavaksi ja toivottua harmoniaa ylläpitäväksi?
- Sitä varten on varattava aika kalenteriin, vastaa ammattilainen, joka maksusta ohjaa ihmisiä toteuttamaan haaveritaan. Miten kenelläkään voi olla niin pientä haavetta, ja niin vaikeasti toteutettavaa, että tavoitteeseen pääsemiseksi tarvitaan tuntemattoman hyvinvointivalmentajan apua?

Kävellessään yksittäisin askelin ammattiauttajan vastaanottohuoneen lattiaan merkittyjä välitavoitteita pitkin kohti visualisoitua haavettaan, asuja pysähtyy. Toisen askeleen kohdalla kyyneleet nousevat silmiin, hento vartalo värisee ihon pinnan voimakkaan kipinöinnin johdosta.
Niin helppoako se olikin? Riittää, kun kertoo haaveensa ja kulkee varovasti kohti ääneen lausumaansa määränpäätä.

Haaveen konkretisoiminen ilman muiden sanattomia vaatimuksia on voimakas kokemus. Lähtiessään kokemuksen mahdollistaneen auttajan huoneesta voimakkaan kokemuksen aiheuttaman lämmöntunteen saattelemana, asuja päättää toteuttaa haaveensa. Kotiin päästessään hän jättää ajatukset tekemättömistä töistä oven ulkopuolelle, ilman minkäänlaista syyllisyyttä. Asuja sytyttää kynttilät, heittäytyy sohvalle, valitsee tunnelmaan sopivaa musiikkia, kaataa itselleen lasin viiniä ja uppoutuu kesken jääneen kirjan turvalliseen maailmaan.

- Photo by Derick McKinney on Unsplash 

8.12.2017

Aika pysähtyy, kun sen sallii


Sinulla on kiire,
koko ajan kaiken aikaa.
Mihinkään et ehdi,
koskaan milloinkaan.
Mahdatko edes tahtoa?

Kaikki mitä koet,
katoaa ajan myötä.
Olet nähnyt paljon,
etkä kaipaa enempää.
Uskotko siihen itsekään?

Tuijotat taivaalle
paeten sanoja,
jotka on sanottava ääneen.
Entä jos antaisitkin
sanojen paeta sinusta?

Aika ajoin lähelläsi
tapahtuu ikäviä asioita.
Näet, kuulet ja aistit
niitä enemmän kuin muut.
Se on sinun lahjasi ja taakkasi.

Myös hyvää tapahtuu, 
sinulle ja sinun ansiostasi.
Voisivatko hyvä ja paha
ollakin toistensa osia,
lähtöisin samasta tunteesta?

 Hyväksyttyäsi yhteyden
pystyt eheytymään,
eivätkä halkeamasi enää
määrittele ajatuksiasi.
Aika sisälläsi pysähtyy.

Mielesi rauhoituttua
tapaan sinua päivittäin,
useimmiten unissani.
Jotain sekin kertoo,
mutta mitä ja kenelle?


21.11.2017

Ristiriidan vastakohta on hämmennys


Kysyin leikilläni perheen miespääosan esittäjältä, mikä eläin hän haluaisi olla, ja millaisia piirteitä hänen voimaeläimellään olisi. Hyvin lyhyen pohdinnan jälkeen sain vakuuttavan vastauksen. Hän olisi ehdottomasti harmaakarhu. Ikiaikainen eläin, jossa yhdistyvät voima, lempeys ja rohkeus. Harmaakarhua ihaillaan ja pelätään, sen reviiriä kunnioitetaan. Tämä antaa sille mahdollisuuden liikkua vapaasti hyvinkin laajalla alueella, elää omien valintojensa mukaisesti ja suojella perhettään parhaaksi katsomallaan tavalla.

Paljastaessani omaksi valinnakseni mustan pantterin, sain osakseni pitkän hiljaisuuden. Hiukan hämmentyneenä mieheni katseli minua, kunnes sai muotoiltua ajatuksensa kysymykseksi: ”Ja miten ajattelit näiden eri puolilla maapalloa asuvien eläinten yhteiselämän sujuvan?”

Jäin pohtimaan asiaa. Ainakin eläintarhoissa on monenlaisia asukkaita ilman sen suurempia yhteentörmäyksiä. Erilaisilta kasvillisuusvyöhykkeiltä siirretyille eläimille annetaan asuinpaikaksi aitaus, jonka olosuhteet muistuttavat mahdollisimman paljon alkuperäisiä. Tosin liikkuvuus aitausten välillä on estetty lukituin portein, joten kovin luontevasti eivät karhu ja pantteri toisiaan kohtaa. Jos kuitenkin näin tapahtuisi ja nuo kaksi toisilleen epätyypillisesti käyttäytyvää eläintä ystävystyisivät, mitä tapahtuisi?

Olisiko elämä tasapainoilua erilaisten tarpeiden, halujen ja tottumusten välillä? Taistelua elinympäristön säilyttämisestä entisenlaisena? Valtataistelua tai kilpailua fyysisten ja henkisten ominaisuuksien näyttämiseksi aidan toisella puolella oleville? Vai voisiko se olla mielenkiintoista vaihtelua arkeen toisen ajatusmaailmaan tutustuessa? Ehkä jopa sulavaa sopeutumista hyvään yhteiselämään erilaisuuksista huolimatta?

Hämmennyksestä seuraa oivallus. Oivalluksesta alkaa muutos.


30.6.2016

Toisin sanoen


Kun antaa mielelleen luvan vaeltaa,
Huomaa ajatusten siirtyvän unen ja valveen rajalle.
Sanat kulkevat omaa tietään, ajatukset harhautuvat sivupolulle
ja hetken kuluttua todellisuus näyttää toisenlaiselta
kuin mihin silmät muistikuvineen ovat tottuneet.

Miten todellisuutta voitaisiin edes määritellä?
Onko näkyvä maailma aistien havaittavissa,
järjellä selitettävissä, luotettavasti todennettavissa?
Kuinka avaramielinen on oltava
pystyäkseen riittävän ymmärrettävästi
arvioimaan nkäyvää todellisuutta?

Miten suuri vaikutus on muistinvaraisella päättelyllä,
tunteilla ja yksittäisiten ihmisten  kokemuksilla?
Kuinka monitasoisista osista kokonaiskuva muodostuu,
miten keskenään ristiriitaiset havainnot
sovitetaan yhteisesti hyväksyttyyn näkemykseen? 

Miten suhtautua siihen todellisuuteen,
jota kukin yksittäinen ohikulkija kantaa sisällään?
Kenellä meistä voisi olla oikeus päättää,
onko kuvitelma totta vai todellisuus kuvitelmaa?

Onko edes olemassa vain yhtä todellisuutta,
vai kuljetammko läpi elämän mukanamme
 useampia todellisen tuntuisia tasoja?

Yksittäisistä tapahtumisista, tunnemuistoista, 
aistinvaraisista kokemuksista, unista, haaveista,
ajatuksista ja kirjoitetuista todenmukaisuuksista
muodostuu lopulta sellainen yhteinen maailma,
jota seuraamalla itse kukin meistä määrittelee
oman eletyn aikansa mielekkyyden.



26.2.2016

Kosketus tunteisiin


Useimmat ihmiset kaipaavat jossakin elämänvaiheessa vahvaa peiliä omille syville tunteilleen. Kirjojen ja elokuvien henkilöhahmojen sekä itselle ulottumattomissa olevien ihmisten elämänkohtaloiden seuraaminen antaa mahdollisuuden kokea erilaisia tunteita turvallisesti. Joillekin se riittää, kaikille kuitenkaan ei. Seuraamalla muiden elämää pääsee toki kosketuksiin omiin pinnan alla piileskeleviin tunteisiinsa, muttei  ehkä sittenkään pysty kokemaan niitä täydellisinä. 

Lähes jokaisen syvän tunteen liikahtaessa joudumme kohtaamaan myös tunteen vastapuolen. Ilo peilaa pelkoa, suru toivoa ja myötätunto epävarmuutta. Ilman peilin kääntöpuolen aiheuttamaa reaktiota tunteiden kokeminen jää helposti pinnalliseksi. Pinnallisten tunteiden kanssa voi hyvin elää, mutta itseään tuskin ymmärtää ilman syvällisempää tunteiden kohtaamsta.

Harvalla meistä kuitenkaan on riittävästi rohkeutta kohdataksemme tunteitamme edes yksin, saati asettaa itseämme alttiiksi toisen ihmisen peilaukselle. Siitäkään huolimatta, että tiedämme sen olevan ainoa mahdollisuutemme tunteiden aiheuttamien tuntemusten ymmärtämiselle ja hyväksymiselle.

Mutta miten löytää lähelleen ihmisiä, joilla on yhtä suuri halu tulla kohdatuksi rehellisesti ja varauksettomasti, olla näkyviä kaikkine tunteineen? Vaatiiko se uskallusta itseltä, toiselta vai molemmilta? Onko avoimuus helpompaa kahdenkeskisissä tilanteissa vai ryhmässä? Voiko todella tulla kuulluksi, jollei keskustelun osapuolilla ole samansuuntaista tarvetta saada kosketusta syviin tunteisiinsa?

Kuinka läheinen toisen kanssa on oltava voidakseen peilata syviä tunteitaan? Onko kahden ihmisen sulauduttava toisiinsa yhteyden löytääkseen, vai onko sen syntyminen mahdollista myös ilman fyysistä läheisyyttä? Ovatko sanat riittäviä ajatusten ja tunteiden välittäjinä, vai tarvitaanko kaikkien aistien kohtaamista toisen kokemuksen todelliselle jakamiselle?

Hienot rouvat